Hiking

Vaikea uskoa, mutta ihan kaikki ei ole kivaa edes Japanissa! Kerron nyt ensimmäisestä negatiivisesta kokemuksesetani täällä: hiking-reissusta Naeba-vuorelle. Tietenkin jokaisessa reisussa on paljon hyvääkin: Minulla oli hyvät kengät, tarpeeksi ruokaa ja juomaa ja ihmiset olivat tosi kivoja. Mutta ongelma oli, että minulle "hiking" tarkoittaa suht' rauhallista käyskentelyä (tasaisessa) metsässä, nauttien luonnon kauneudesta ja rauhasta, kun taas täällä "hiking" tarkoittaa kiipeämistä 2145 metriä korkealle VUORELLE liukkaita, mutaisia kiviä pitkin paljon suositusvauhtia nopeammin! Luulin kuolevani! :'(

Vuoren huippu 

Olimme norjalaisen tytön kanssa käyneet aikaisemmin tutustumassa koulumme Hiking-kerhoon ja ilmoittauduimme sitten heidän seuraavalle vaellusmatkalleen Naeba-vuorelle Niigatan ja Nagoyan rajalla, joka pidettiin viime torstaina koska silloin oli kansallinen vapaapäivä "cultur day". Lähdimme edellisenä jo edellisenä iltana, sillä matka Tokiosta paikalle on pitkä, mutta kuuntelimme hyvää musiikkia (Hatsune Mikua) koko matkan, joten se oli ihan hauska matka. Yön nukuimme autossa, ja siihen nähden nukuin ihan hyvin.

Heräsimme kuudelta aamulla ja oli jäätävän kylmä.

Lähdössä Aamulla

En ollut muistanut, että minulla on kylmyysastma, mutta hyvin pian muistui mieleen, kun henkitorvi meni kylmästä tukkoon, joten heti alusta asti oli vaikea hengittää. Koska kuitenkin etenimme kovaa vauhtia kylmyys ei ollut ongelma kauaakaan. Heti alusta asti jouduin rehkimään täysillä että pysyisin muitten mukana, ja tuntui kamalalata, että hidastan vain muita. Pari tyyppiä jotka olivat edessäni olivat nimittäin minua paljon edellä ja muut tulivat sitten perässäni. Onneksi jossain vaiheessa (pitkän ajan kuluttua) alkoi kuulua väsymyksen ääniä takaani; muutkin halusivat levätä! Selvisi, että kaukana edelläni mennevät olivat muittenkin mielestä hulluja, ja en ollutkaan hidastanut muitten matkaa ja olimme menneet paljon suunniteltua nopeammin. Vähän aikaa olikin parempi mieli ja uskallisin pyytää taukoja ja sitä seurannut osio oli ehkä reissun paras. Jouduin silti rehkimään täysillä, mutta harjanteella oli hienot näkymät. Päästäksemme harjanteelta itse vuoren huipulle, meidän piti ensin laskeutua vähän matkaa ja sitten nousta uudelleen. Vuoren huipulle nouseminen oli. ihan. kamalaa. En ole ikinä ollut niin fyysisesti väsynyt ja hengästynyt ja huippu ei tuntunut lähenevän. Oli pakko käyttää kaikkia neljää raajaa eteenpäin pääsemiseksi, jopa portaissa! Luulin kuolevani, ja sitten löysin jumalan... tai ehkä sittenkin Buddhan! Se oli kiven alla, niin että kukaan muu ei ollut nähnyt sitä, paitsi minä koska ryömin eteenpäin xD

Jumala/Buddha kiven alla

Buddhan jälkeen oli vielä matkaa huipulle, mutta lopulta pääsimme sinne. Kirjoissa ja elokuvissa annetaan kuva, että huipulle pääseminen on jotain aivan mielettömän upeaa - ei ollut. Tai siis, joo, olihan se kiva, että enää ei tuntunut siltä että kuolee kohta, mutta toisaalta ei minusta nytkään tunnu että kuolen kohta, eli yhtä kivaa ja ei tarvinnut kärsiä tätä ennen. Ja myönnän myös, että huipulla oli tosi kaunista, mutta toisaalta Suomessa olen nähnyt samanlaisia maisemia myös ilman kärsimystä. Ymmärrän toki, että on varmasti paljonkin ihmisiä, joiden mielestä kivat asiat tuntuvat vielä kivemmiltä jos niitten takia on ensin kärsinyt, mutta minä en vain ole sellainen :D Olen tosi hyvä olemaan onnellinen ja arvostamaan ja nauttimaan kivoista jutuista, mutta minulle kärsimys on vain kärsimystä :)

Lunta

Huipulla! Mutta kuten sanoin, Lapissakin on tälläistä :D

Pyysin vuorijumalilta turvallista paluumatkaa

Huippupaalu

Jos jokin on kamalampaa kuin vuorelle kiipeäminen, niin se on vuorelta laskeutuminen. Ensinnäkään enää ei ole huippua jota odottaa. Toisena, vaikka enää ei tunnu siltä että kuolee koska ei jaksa eikä saa henkeä, kuolemanpelosta ei silti pääse eroon, sillä liukkaille, heiluville kiville astuminen se vasta pelottavaa onkin. Lisäksi koska olimme menomatkalla tulleet jonkin aikaa alaspäin, piti se nyt mennä ylös, ja se oli ihan käsittämättömän rankkaa, sillä olin jo käyttänyt ihan kaiken energiania huipulle kiipeämiseen. Tuntui että piti mennä ylöspäin paljon enemmän kun mitä laskeuduimme, olin jo ihan varma että olimme menneet väärää reittiä. 

Nousun jälkeen alkoi pitkä laskeutuminen. Ehkä hirveintä mitä minulle on ikinä tapahtunut. Matka tuntui loputtomalta, eikä poispääsyä ollut. Ja joka ikistä askelta piti varoa ja silti välillä horjahtelin ja satutin itseäni. Kaikki hyvät muistot katosivat, ja tuntui että ikinä ei ole ollutkaan mitään muuta kun niitä helvetin kiviä, jotka yrittävät tappaa ja että ikinä ei mitään muuta tulisikaan olemaan. Tiedän nyt miltä tuntuisi kohdata ankeuttaja. 

Mutta kuitenkin se sitten joskus loppui. Se näky, kun vuori loppui, oli kaunein ikinä. Selvisin hengissä! Ja itkinkin koko matkan aikana vain kaksi kertaa, ja molemmat kerrat ehkä viimeisen kahden tunnin aikana laskeuduttaessa (tosin vähän vaikea arvioida aikaa, koska se tuntui ikuisuudelta).

Kaunein näkymä maailmassa - ei enää kiviä

Jee! Pois vuorelta!

Menimme sitten onseniin kuumaan lähteeseen, joka oli aivan ihanaa! Ja paluu matkakin oli oikein kiva, kuuntelimme taas hyvää musiikkia ja juttelimme kerholaisten kanssa ja olimme ehkä yhdeksältä illalla kotona. Seuraavana päivänä tuntui sattui joka paikkaan.

Tarinan opetus: En enää ikinä kiipeä vuorelle.